* Sis. mainoslinkkejä
Ennen kuin tulin raskaaksi ajattelin aina, että tulen liikkumaan raskausajan aktiivisesti. Toisin kuitenkin kävi. Raskaus on sujunut pääosin todella hyvin ilman mitään komplikaatioita, joten sen puolesta liikuntaa olisin voinut harrastaa aivan samalla tavalla, kuin ennenkin.
Alkuraskauden pahaolo ja väsymys sai kuitenkin unohtamaan liikunnan. Niihin vielä yhdistettynä Krakovan huono ilmanlaatu, joka ei varsinaisesti motivoinut lähtemään ulos edes ”happihyppelylle”.
Ensimmäisellä kolmanneksella hikiliikunnan sijaan venyttelin (joskus), joogasin muutamia liikkeitä ja niinä päivinä, kun energiaa oli edes vähän enemmän tein kevyitä lihaskuntojumppia kotona. Koko ajan mieltä varjosti ajatus siitä, että liikun niin vähän. Tiesin, että pahaolo ja väsymys ei helpota vain vajoamalla syvemmälle väsymykseen, mutta liikkumaan lähteminen oli helpommin sanottu kuin tehty.
Minun täytyy sanoa, etten ole aikaisemmin osannut kuvitellakaan raskaushormoonien valtavaa voimaa muuttaa koko kehoa ja mieltä. Nyt puolestaan löytyy täydet sympatiat niille naisille, jotka eivät raskaana kykene liikkumaan lainkaan tai saavat syödyksi pelkästään keksejä.
Raskaushormoonien lisäksi liikunnan vähäisyys on saanut mielen ja kehon sekaisin. Huomaan vähäisen liikunnan vaikuttavan erityisesti mielialaan, joka ei muutenkaan ole raskauden aikana ollut sitä mitä se normaalisti on.
Minulle, joka olen pääosin aina todella positiivinen, onnellinen ja iloinen on alakuloisuus ollut raskauden kaikkein vaikein oire (alun pahan olon jälkeen). Tuntuu absurdille käsitellä mielessään asioita, joita ei oikeastaan edes ymmärrä.
Miten alakuloisuus voi hiipiä mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta oikeastaan ilman mitään varsinaista syytä? Miten voin kokea oloni niin riittämättömäksi ja miksen innostu asioista samalla tavalla, kuin aikaisemmin, vaikka nyt kaikki on oikeasti paremmin kuin koskaan?
Olin koko viime viikonlopun todella allapäin. Sunnuntaina alakuloisuus kärjistyi siihen, että itkin puolet päivästä niin paljon, että naama oli vielä maanantainakin turvoksissa.
Tiedän, että yksin ei kannattaisi jäädä huonon fiiliksen kanssa, mutta kaikkein pahimmassa alakuloisuuden tunteessa on todella, painotan siis t-o-d-e-l-l-a, vaikea puhua edes kaikkein rakkaimmilleen tunteista. Varsinkin, kun tuntuu, ettei edes itse ymmärrä omia ajatuksia ja tunteita.
Näissä tilanteissa tietää, että läheiset haluaa vain parasta ja yrittää auttaa, mutta kun omat ajatukset ovat aivan hukassa tuntuu jopa ahdistavalta kuulla neuvoja ja vinkkejä mitä kannattaisi tehdä.
Kyllä sitä itsekin ymmärtää, että puhuminen, ystävien kanssa mukavien asioiden tekeminen, liikunta ja rentoutuminen auttaa. Mutta silloin kun on oikeasti todella paska olla, ei tee mieli puhua, saati lähteä kahville ystävän kanssa. Salille suuntaaminen on viimeisenä mielessä, kun mieli on mustana.
Olen lukenut nyt paljon raskauden aikaisesta masennuksesta ja yllättynyt siitä miten yleistä se on. Joillakin se saattaa mennä jopa niin pitkälle, että joutuu syömään masennuslääkkeitä raskauden aikana. Minulle masennus sanana on tuntunut aina kaukaiselta. Elämässäni on toki ollut vaikeita asioita, niin kuin jokaisella meistä, mutta olen aina pystynyt käsittelemään surua mielessäni läpikäymällä tai puhumalla asioista jollekin toiselle.
Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että asioita ei voikaan käsitellä, vaan ne todella pitää vain käydä läpi karusti tuntemalla. Huonoa oloa ei aina pysty vain pyyhkimään pois, mutta sen voi hyväksyä.
Raskauden ensimmäisten kuukausien tunnemyrskyjen jälkeen olen huomannut, että kaikkein paras tapa itselleni on antaa huonolle ololle ja alakuloisuudella tilaa. Pahimman alakulon iskiessä annan tunteiden tulla pintaan ja hyväksyn ne sen sijaan, että yritän väkisin löytää syytä niille.
Tällöin ne häviää paljon nopeammin, kuin jos yritän selvittää mielessäni tunteiden taustaa tai alan vellomaan asioita eteen ja taakse. Muutama todella syvä hengitys ja pahan olon hyväksyminen auttaa kiinnyttämään tähän hetkeen. “Nyt on huono olla, mutta se on ihan ok. Itken koska tuntuu siltä ja sekin on ihan ok”. Turha miettiä mennyttä tai tulevaa vaan antaa tämän tunteen olla ja sitten omalla painolla myös mennä.
Tunteiden hyväksymisen ohella myös liikunnan (vähäisenkin!) merkitys on ollut valtava. Joogan jälkeen koen olon onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Lyhyt kävelylenkki saa hymyn huulille.
Tänään salilla käynnin jälkeen koin olevani energisempi kuin moneen päivään. Vielä, kun saisi liikunnan osaksi jokaista päivää niin, että se olisi helppoa. Jotenkin niin äärettömän ristiriitaista, kun samaan aikaan tietää, että liikunta tuo mielettömän hyvän olon, mutta silti sen aloittaminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hankalalta, kuin nyt.
Tämän postauksen kirjoittaminen ei todellakaan ollut helppoa.
Myönnän, että julkisen blogin (ja vielä hyvinvointiin painottuvan) kirjoittajana koen jotenkin velvollisuudeksi pitää positiivista fiilistä yllä täällä ja niinhän olen aina halunnutkin tehdä.
Varsinkin tällaisena aikana, kun olen oikeasti onnellisimmassa ja kiitollisimmassa tilanteessa, kuin koskaan, toivon voivani välittää mahdollisimman paljon hyvää ja onnellista fiilistä blogin kautta.
Toivon kuitenkin, että myös nämä hyvin avoimet ja rehelliset sanat voivat auttaa toista samassa tilanteessa olevaa. Itse olen saanut paljon tukea siitä, että olen lukenut muiden kokemista tunteista ja ymmärtänyt, etten todellakaan ole näine päättömine alakuloisine tunteineni yksin.
Ja yksin niiden tunteiden kanssa ei todellakaan kannata jäädä, vaikka miten vaikealta tuntuisi pyytää apua.
Apua kannattaa pyytää ajoissa ja myös oma terveyden tila on hyvä tarkistuttaa. Puhti.fi kauttaa saa helposti tilattua laajan terveystakastuksen. Testit on helppo varata ja ottaa, jonka jälkeen saa pian omalle Puhti sivulle tulokset helposti luettavissa muodoissa.
* Puhti terveystarkastuksen voit tilata tämän linkin kautta.
36 Comments
mira
18.2.2017 at 08:52Moikka Mona!
Et todellakaan oo noiden tunteiden kanssa yksin. Itse oon nyt viikolla 16 ja koko alkuraskauden vaivasi pahoinvointi ja ihan järjetön väsymys. Edelleen on huonompia päiviä mukana, ei onneksi enää kuitenkaan joka päivä. Ja toi alalkuloisuus on pelottavaa. Oon pitänyt itseäni aina positiivisena ihmisenä ja helposti asioista innostuvana, mutta nyt raskaana ollessa on usein sellasia päiviä, ettei mikään (muu kuin nukkuminen) tunnu kiinnostavan, eikä vaan jaksa. Haluaisin nauttia tästä ajasta täysillä ja koen, että oon kiittämätön kun en jaksa innostua asioista. Koska oikeasti siis tää raskaana oleminen on unelmien täyttymys ja oon siitä hyvin onnellinen. Toivottavasti tää tästä menee pian ohi!
Liikkuminen kyllä auttaa. Onneksi teen töitä liikunnanohjaajana ja ohjaan n.20tuntia viikossa, niin tulee pakosti liikuttua säännöllisesti. Ja tykkään tästä hommasta niin paljon, että tuntien aikana aina piristyy. Toivon, että pystyn ohjaamaan mahdollisimman pitkälle. Suosittelen liikkumaan vaan niin paljon kun ikinä pystyy ja tekemään just niitä itselleen mielekkäitä juttuja. :)
Tsemppiä ja kaikkea hyvää sulle loppuraskauteen ja sen jälkeen ihanaa vauva-aikaa! Yritetään nauttia tästä ihanasta asiasta parhaamme mukaan <3
Mona
18.2.2017 at 09:54Kiitos Mira kommentista <3 <3 Tuossa on kyllä iso plussa siinä, että tekee töitä liikunnan parissa!! :) Tulee väkisin liikuttua. Tosin miten ihmeessä jaksat ohjata 20 tuntia viikossa?!? :OO Musta ei taitaisi siihen olla vaikken olisi raskaana :D
Vitsit tulikin tästä mieleen aivan ihana kolleegani Satu Suominen aikoinaan liikuntakeskuksessa, joka ohjasi mm. Body Pump tunteja. Hän oli raskaana ja ohjasi tuolloin lähes synnärille asti pumppi tuntejakin :D Hän oli niin sympaattinen näky tunnilla pyöreän masun kanssa :) Muistan silloin miettineeni, että tuohon pyrin itsekin :D Satu muuten ohjailee vieläkin Method Putkistoa Turussa... :) http://www.hyvinvointiturku.fi/Satu-Suominen/
Paljon jaksamista myös sinne raskauteen ja haleja :) <3
Salla @sallashome
18.2.2017 at 10:06Paljon jaksamisia sinne, ihana! <3
Mona
18.2.2017 at 10:09<3 <3 <3 <3
Kristiina
18.2.2017 at 10:15Pitkästä aikaa täällä. Monta kuukautta olen ollut pois blogeista ja lähes kaikesta muusta. Mä en edes tiennyt, että olet raskaana! Onnea! Multa tuli onnenkyyneleet! Itse juuri keskenmenon saaneena oli ihana lukea iloinen uutinen. Meidän vauva olis syntynyt kesällä, mutta nyt hän on taivaan yksi tähti. Meille niin rakas muisto. Ehkä joskus avaudun lisää, mutta nyt en pysty vielä. Olen taas kohta lähdössä mieheni luo. Tuntuu, että istun koneessa aina. Vaikka haluaisin viettää arkea kullan kanssa samassa maassa, yhteisessä kodissa. Mona paljon lämpimiä ajatuksia ja haleja! Mä tuun vielä käymään Krakovassa niin saat toimia oppaana. Miljoona halia!
Ps oon noin 5 minuuttia yrittäny painaa “post comment”…
Mona
18.2.2017 at 10:24Voi ei!:'( Olen tosi pahoillani Kristiina. Kiitos kuitenkin onnittelusta ja siitä, että pystyt olemaan iloinen toisen puolesta<3
Varmasti teidänkin aika vielä vauvan suhteen koittaa. Paljon jaksamista ja anna itsellesi aikaa.<3
Larppa
18.2.2017 at 14:46Mä voin raskauden puoliväliin asti tosi huonosti ja oksentelin aamusta iltaan. Olo oli ihan järkyttävä ja podin huonoa omaatuntoa siitä etten osannut sillä hetkellä olla niin innoissani vauvasta vaikka häntä tietysti jo yli kaiken rakastin. Mutta toinen kolmannes ja pahoinvoinnin loppuminen muutti kaiken! Silloin aloin todella nauttia raskaanaolosta ja tulevasta vauvasta :) minulle tuli suurimpana yllätyksenä pari viikkoa kestänyt baby blues synnytyksen jälkeen! Jestas sitä itkun määrää kun hormoonit ja kroppa olivat ihan sekaisin ja samalla kaikki oli ihanaa ja vauva niin rakas. Se onneksi kesti vain hetken! :) on niin hämmentävää kun pää ei pysy muutosten perässä.
Mona
19.2.2017 at 14:30Ihana kuulla, että toisella kolmanneksella sulla oli jo ihan eri fiilis. Toivottavasti itselläkin nämä tunteet vähän tasaantuisi loppua kohden ja jännä nähdä sitten miten tosiaan on synnytyksen jälkeen.. Kyllä on naisen keho mielenkiintoinen.. Harva mies suhtautuu mihinkään asioihin niin kovin tunteikkaasti missään vaiheessa elämäänsä :D
Ems
18.2.2017 at 15:06Raskaudesta ei ole kokemusta, mutta masentuneista fiiliksistä kyllä ja siksi haluankin lähettää tsempit. Itselläni iskee aina välillä kausia, jolloin kaikki tuntuu tylsältä, energiaa ei ole ja olo on masentunut. Tämä kuulosti nyt jotenkin todella dramaattiselta, sillä en todellakaan sanoisi kärsiväni varsinaisesti masennuksesta, ennemminkin tämä on vain osa minua, välillä on parempi päivä ja välillä huonompi. Huonommatkaan hetket harvoin paria päivää pidempään siis kestävät. Itse olen todennut parhaaksi tavaksi sen, että annan pahan mielen tulla ja suosiolla surkuttelen rauhassa sen pari tuntia tai pari päivää. Sitten kun tuntuu, että pahan olon on saanut itkettyä ulos, suuntaan nimenomaan liikunnan pariin, minka jälkeen murheet on taas unohdettu. Pahan mielen peittely positiivisuudella tai ylipirteydellä ei vie tunteita pois ja pahimmillaan pitkittää negatiivista mielialaa. Toimintatapasi kuulostaakin omaan korvaani jo oikealta. Itke siis rauhassa kun siltä tuntuu, mutta älä jää asumaan masennukseen. Älä varsinkaan syyllistä itseäsi huonosta mielestä, kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään. Hormoonit tekevät varmasti homman vaikeammaksi, joten ole itsellesi armollinen. Tsemppiä jaksamiseen, toimi niinkuin hyvältä tuntuu, mutta jos vain mahdollista niin tee juurikin sellaista pientä liikuntaa, mikä tuntuu mukavalta. Kyllä nuo fiilikset varmasti tuosta helpottavat vielä! :)
Mona
19.2.2017 at 14:34Kiitos paljon sinä ihana <3 Ja niin hyvä kuulla, että olet löytänyt omien tunteiden kanssa parhaan mahdollisen tavan käsitellä niitä. Ja olen kyllä niin samaa mieltä, että pahan mielen peittely ei auta mitään. Minun on aina ollut tosi vaikea ylipäänsä peitellä mitään tunteita. Se on joko tai. Senkin vuoksi varmaan jotenkin vetäytyy omaan kuoreensa helposti, kun on huono olla, koska ei halua "tartuttaa" sitä fiilistä muihin rakkaisiin. Minusta nimittäin näkee kyllä kilometrin päähän ystävät ja perhe millä tuulella olen.. Nyt tietysti kaikki rakkaat on tosi kaukana, joka voi itsessään vaikuttaa alakuloisuuteen, kun ei ole sitä tuttua tukiverkostoa lähellä. Mutta kaikesta selviää ja ennen kaikkea oppii itsestään paljon uutta.
Hanne G.
18.2.2017 at 17:17Kiitos tästä postauksesta. Voin itse allekirjoittaa jikaisen sanan. Ihan samanlaisin ristiriitaisin tuntein on omakin raskausaika mennyt. Välillä vaikea tunnistaa itseäni. Ja varsinkin tuo en jaksa/ei huvita -tunne on tullut tutuksi. Olen taipuvainen olemaan melko ankara itseäni kohtaan ja olen välillä tuntenut myös tosi suurta syyllisyyttä siitä, etten jaksa liehua onnen ja energian kukkuloilla raskauden ja tulevan vauvan takia. Mutta tämä menee nyt näin, kivaa tai ei. Ja mitkään negatiiviset fiilikset ei vähennä taustalla olevaa onnea, vaikka se ei aina ihan pinnalle asti pääsisikään :)
Mona
20.2.2017 at 17:18Kiitos Hanne kommentista <3 Mä luulen, että juuri tuo syyllisuuden tunne siitä, ettei koko ajan jaksakaan olla ihan täysillä energioilla mukana saa pään sekaisin. Kun sitä kuitenkin on tosi onnellinen, mutta sitten välillä se olo pistää vaan ihan maahan:/ Ja nimenomaan - mikään tunne ei vähennä sitä syvintä onnea ja sitä lopputulemaa <3 <3 <3 :')
Elisabet M. Rinne
18.2.2017 at 18:21Paljon voimahaleja sinne! <3
Mona
20.2.2017 at 17:18Kiitos paljon <3 :)
Elli
18.2.2017 at 20:06Raskaus ei sinänsä ns aiheuta mitään vaan tuo esille ja käsiteltäväksi asioita mitä meissä jo on olemassa. Ei välttämättä ole kivointa ymmärtää ja kokea että juuri minussa on olemassa tällaisia tunteita ja ajatuksia mitä ehkä aikaisemmin on pystynyt ns peittämään jollakin tavoin. Sallii vaan tunteen tulla, kysyy siltä mitä se esittelee, mikä se juurisyy siellä on ja sitten hyväksyy tunteen..äidiksi kasvetaan ja kasvaminen ei ole aina kivutonta..mulla oli itsellä ensimmäisen lapsen odotus ihan samantyylinen kokemus. Itkin puoli raskautta silmät turvoksissa. Kuitenkin tarvitsin sen kokemuksen kasvaakseni äidiksi..siitä käynnistyi myös ihan toisenlainen elämä missä kaikki arvot yms meni uusiksi ja nykyään ymmärrän mieltä paljon paremmin ja uskon myös ymmärtäväni elämän kokemusta paremmin <3 tsemppiä ja paljon uskoa raskausaikaan<3 Itse ajattelen että sain mahdollisuuden tuona aikana herätä ymmärtämään itseäni paremmin kun en enää voinut peittää niitä tunteita mitä sisälläni oli:)
Mona
20.2.2017 at 17:21Sanoisin enemmänkin, että olen hyvin tiedostanut sen, että kaikkia tunteita tulee ja menee, mutta niiden käsittely on ollut aikaisemmin huomattavasti helpompaa. Ja yhtä kasvamista tämä kyllä aivan taatusti on. Ja mitä sitten onkaan kun vauva on maailmassa… <3 Kiitollisena siis kaikesta ja päivä kerrallaan. Onneksi niitä hyviä päiviä on vielä enemmän kuin niitä vähemmän hyviä. Kiitos paljon Elli kommentista ja omien ajatusten jakamisesta.<3
Laura
18.2.2017 at 20:27Kiitos kun kirjoitit aiheesta! Monet asiat ovat kuin suoraan omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä olo on välillä niin alakuloinen, vaikka elän elämäni onnellisinta aikaa…? Työstressin piikkiin olen laittanut ison osan, mutta ehkä tämä vain kuuluu raskauteen. Hämmentävää, miten mieli käyttäytyy. Mulla isoin apu alakuloisuuteen on mieheni olkapää, halaus ja silittely. Tsemppiä Mona!
Mona
20.2.2017 at 17:27Mä uskon kyllä täysin siihen, että raskaushormoonien määrä saa kehon ja mielen sekaisin.. Ainakin se helpottaa omaa suhtautumista kaikkiin tunteisiin, kun uskottelen itselleni niin;) Ja voin kyllä yhtyä täysin tuohon: kaikkein rakkaimman halaus ja silittely on kyllä kultaakin arvokkaampaa. Ylipäänsä huomaan, että kosketusta kaipaa nyt raskaana vieläkin normaalia enemmän. Voisin olla 24/7 halauksessa :D Eetusta ei valitettavasti ole jatkuvaan halailuun, pitäisi varmaan harkita koiran hankintaa… ;)
Eli haleja myös sinne ja tsemppiä <3 Kiitos Laura kommentista <3:)
Henna
18.2.2017 at 21:07Hei Mona, kuullostaa aivan omalta raskaudeltani! Ennen raskautta pidin aivan itsestään selvänä, että jatkaisin liikkumista entiseen malliin: juoksua, pilatesta ym. Oloni oli kuitenkin niin huono, että liikunnasta ei tullut mitään. Sen sijaan jouduin syömään kahden tunnin välein ja jouduin keskittämään kaikki voimani, että jaksoin käydä töissä. Mieliala oli todella alakuloinen ja ahdistunutkin vaikka vauva oli erittäin odotettu ja toivottu. Mielessä oli myös monenlaista huolta vauvan suhteen, vaikka mitään syytä huoleen ei ollut. Fyysinen ja psyykkinen vointi helpottivat samaan aikaan raskauden puolivälin jälkeen. Loppuraskaudessa vointini oli suorastaan erinomainen ja tein kotitreenejä päivittäin vielä sillä viikolla kun synnytin. Eli voimia paljon Mona! Toivon että olosi alkaa pian helpottaa
Mona
20.2.2017 at 17:29Oi toivon, että mulla menee samalla tavalla, että energiat nousee nyt puolen välin jälkeen! :) Ja on se kyllä kumma miten sitä tulee murehdittua vaikkei periaatteessa ole mitään syytä murehtia. Tai siis, että ei ole mitään vakavia oireita tai komplikaatioita, mutta silti mielessä käy yhtä ja toista, että onko sillä pikkuisella nyt kuitenkaan kaikki hyvin.. Sitä se vanhemmaksi tuleminen taitaa olla.. Yhtä murehtimista ja huolesta kankeana olemista :D Ehkä sitä joskus oppii ottamaan asiat rennommin vielä…
Kiitos paljon ihana Henna kommentistasi <3 <3
Elmo
18.2.2017 at 22:11Olet tosi rohkea kun nostat tämän aiheen ylös, se ei ole helppo käsitellä ja kuvailet tosi hienosti fiiliksiä jotka monet tunnistavat. On tärkeä tiedostaa nämä alakuloisuuden tunteet, vaikka kuten sanotkin ei niitä oiken pysty käsittelemään ja analysoimaan. On ihan ok itkeä pahaa oloa sen kummemmin sitä pystymättä selittämään, valereippaudella ei pitkälle pääse. Muista olla itsellesi armollinen. Läheisyys voi olla rauhoittava asia, ihan fyysinen läheisyys, silittely, halaaminen. Hurjasti tsemppiä sinne! Haleja!
Mona
20.2.2017 at 17:33Kiitos ihana Elmo kommentistasi ja myötätunnosta <3 <3 Ja niinpä, tunteiden peittämisellä ei kyllä pitkälle pääsee ja pahentaa vaan oloa.
Läheisyys puolestaan on kyllä ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista (aina muutenkin). Itse olen melkoinen halikone ja tuntuu, että välillä ei mikään määrä haleja meinaa riittää :D Meillä menee tuon suhteen Eetun kanssa valitettavan päinvastoin persoonat, joten pitäisi varmaan harkita koiran hankintaa, jolloin voisin purkaa ylenpaltitonta halipulaa karvakorvan silittelyyn;)
Kiitos vielä lämpimistä sanoistasi ja ihanaa uutta viikkoa sinne <3
Amy
18.2.2017 at 23:49Onnea raskaudesta! Olen lukenut blogiasi kauan mutta en ole kommentoinut! Itse pääsin kihloihin kaksi kuukautta sitten (yhteisiä vuosia takana 7, ja kosinnan odotusta vuosi mutta kovaa odotusta puoli vuotta). Ensin olin vain niin onnellinen mutta sen jölkeen mieleni on vallannut ahdistus ja onnellisuus vuorotellen. On siis ihanaa että kirjotit aiheesta vaikka kysymys on täysin eri asiasta. Koen silti että tämä kirjoitus auttoi hyväksymään tällaiset negatiiviset tunteet vaikka nimenomaan pitäisi kokea nyt vain niitä ihania tunteita!! Luulen että tämä oli niin iso tai sellainen positiivinen kriisi että se aiheuttaa nyt outoja ajatuksia. Olen kuitenkin lukenut asiasta ja hyväksyn tunteeni. Mieheni meinaan olisi halunnut erota kolme vuotta sitten yhteenmuutosta aiheutuvan ahdistuksen takia joten olen pelännyt pahinta oikeasti muutaman vuoden alitajuisesti, joten siksi tämä varmuus on psyykkeelleni ilmeisesti iso totuteltava ja uusi asia. Ja luulen että jotain hormoneja kuitenkin tässäkin on kyseessä ja ne aiheuttaa outoja fiiliksiä! Pitää vain hyväksyä nämä nyt tässä vaiheessa, vähän niinkuin itsekin kirjoitit!
Ja vielä kun elämäntilanteeni on tällä hetkellä sellainen että opiskelen vain yksikseni enkä ole töissä ja kavereita näen liian harvoin kun asumme eri paikassa missä kaverimme on, niin yksinolo aiheuttaa oikeasti aivan pimeitä ajatuksia kun ei näe ketään muuta kyin sitä puolisoa..
tsemppiä :)
Amy
20.2.2017 at 11:26ps. olet muuten ihan älyttömän kaunis näissä kuvissa :)
Mona
20.2.2017 at 18:15Kiitos Amy kommentista ja ihan hurjasti onnea kihlautumisen johdosta <3< 3 :') Kyllä tämä naisen elämä on juuri tällaista tunteiden myrkyä oli raskaana tai ei :D useimmiten meillä monilla naisilla on nimenomaan tapana pohtia asioita niin monelta kannalta. Mutta onhan se myös meidän rikkaus <3 :) Voin muuten samaistua sun kohdalla tuohon tosi vahvasti, että yksinolo aiheuttaa usein ajatusten juoksua enemmän. Mähän olen myös täällä Krakovassa tosi tosi paljon yksin ja perhe on kaukana Suomessa, jolloin heidän tuki ja turva ei ole niin vaan saatavilla, kuin tietysti puhelimen välityksellä, mutta eihän se aina sama ole. Uskonkin, että se on ollut yksi iso syy myös siihen, että välillä näiden alakuloisten tunteiden käsittely on ollut vaikeaa, kun ei ole sitä tuttua turvallista turvaverkkoa ympärillä varsinkin näin ison elämänmuutoksen aikana. Toki Eetu kaikkein tärkeimpänä on aina rinnalla, mutta juuri Eetunkin kanssa puhuttiin siitä, että ei se puoliso aina ole riittävä kuuntelija (kenellekään). Kyllä jokainen kaipaa myös ystävien tai perheenjäsenten seuraa ja tukea ajoittain. Ulkomailla asumisen huonoja puolia onkin ehdottomasti se, että oma perhe ei ole lähellä. Kaikessa on aina puolensa. Toisaalta yksin olemisestakin oppii ihan valtavasti ja itse myös viihdyn paljon yksin, mutta toisinaan sitä tuntee isojen asioiden äärellä itsensä turhan yksinäiseksi. Haleja sinne ja onnea vielä kihlautumisesta <3 :)
Amy
20.2.2017 at 18:57Kiitos Mona vastauksesta ja onnitteluista!<3 Tunnut niin sydämelliseltä ihmiseltä! Ja tämä on todella tunnemyrskyä oikeasti, ja kun itsekään ei ymmärrä itseä niin ei ole helppoa!! Ja vaikka sinulla on ihan eri tilanne, kun odotat lasta, ja mielestäni raskaana ollessa kaikki tunteet ovat normaaleja, mutta pystyn samaistumaan tunteisiisi monelta osalta. Ja se mitä olet aiemmin sanonut, että tuntuu pahalta sanoa ääneen negatiivisia tunteita, kun kaikki on hyvin, niin ei haluaisi huolestuttaa muita läheisiä!! Mutta puhuminen auttaa, joten täytyy puhua:) Ja joo tuo yksinolo on jännä, ja varsinkin jos ei näe perhettään ja ystäviään kuin harvoin. Mäkin olin just viikonloppuna lapsuudenkodissani ja oli ihana nähdä perhettä ja kavereita, teki niin hyvää – ja myös se, että oli siitä puolisosta erossa. Ja näin se on, että ei se puolison tuki ja turva aina ole riittävää :( Minä onneksi viihdyn myös paljon yksinäni ja olen aina rakastanut puolisoni seuraa yli kaiken, mutta liika on kuitenkin aina liikaa! Välillä tuntuu että tulee ihan höperöksi neljän seinän sisällä yksin kun on. Mutta tosiaan jos asuu sellaisella paikalla, ettei oikein muuhun ole mahdollisuutta, niin sille ei voi mitään.
Toivotaan että sinulla alkaa raskauden edetessä helpottua tuntemukset!<3
Amy
20.2.2017 at 19:05Ja tähän vielä se, että kyllä se on ihan ok tuntea kaikenlaisia tuntemuksia, vaikka kyseessä olikin positiivinen asia. Mieli on sen verran erikoinen asia höystettynä tunteilla ja hormoneilla että… Itsekin ajattelin, että hyväksyn nyt vain nämä oudot ja kamalat tunteet, mitkä eivät ole totta, niin että mieleni nyt vain käsittelee uutta elämäntilannetta. Alussa ahdistuin niistä ahdistavista tunteista, ja ahdisti jo sekin, että milloin alkaa ahdistaa…… Inhottavaa. Mutta toisaalta, jos miettii, niin totta kai uusi elämäntilanne aiheuttaa kaikenlaisia tunteita! Muutokset ovat aina muutoksia! Eikä se ihmisen mieli pysy perässä, jos on kauan tottunut johonkin muuhun.
Täytyy vielä sanoa, että on ihanaa kun kirjoitit tästä vaikkakin kyse eri aiheesta<3
Mona
20.2.2017 at 19:10Ihana Amy <3 <3 Mieli on kyllä ihmeellinen ja elämä ylipäänsä yhtä kasvun polkua <3 :) Välillä on hyvä pysähtyä niiden hyvien tunteiden lisäksi juuri näiden vähän huonompienkin tunteiden kohdalla ja antaa itselleen aikaa.
Haleja tsiljoona <3
Emilia
19.2.2017 at 11:59Moikka! Mielestäni hyvinvointiin painottuvassa blogissa saa olla myös sitä toista puolta, koska ei asiat ikinä ole niin mustavalkoisia. En ole aiemmin kommentoinut, mutta nyt tuli tarve kommentoida, sillä itsekin koin alkuraskauden hyvin raskaana juuri väsymyksen ja pahoinvoinnin takia. Olin myös älyttömän kiukkuinen jatkuvasti. Samalla pelkäsin, että olen liian stressaantunut ja negatiivinen, ja se vaikuttaisi vauvaan jotenkin. Luulen, että kaikki tuo tunnemyrsky kuuluu raskauteen. Onneksi omalla kohdalla mieli on ollut valoisampi ja virkeämpi toisella kolmanneksella. Viimeisen kolmanneksen lähestyessä mieleen on tullut kamalasti pelkoja siitä, että voiko kaikki mennä hyvin ja suodaanko meille oikeasti tällaista onnea. Ehkä kaikki tämä kuuluu asiaan. Ihana lukea blogiasi, ja tietää ettei ole yksin omien kirjavien tunteiden ja ajatusten kanssa.
Mona
20.2.2017 at 18:30Kiitos Emilia, kun nyt jätit kommenttia <3 Ja nimenomaan tuo mullakin tulee mieleen silloin kun olo on kurjin, että vaikuttaako se vauvaan?! Tosiaan edellisviikonloppuna, kun itkin melkein silmät päästäni kysyin itkun seasta Eetultakin, että onko meidän vauva nyt ihan stressihormooneissa? On tämä raskaus kyllä melkoista huolta ja murehtimista.. Mutta siinä sitä kasvaa ihmisenäkin ihan hurjasti.
Kiitos vielä Emilia kokemusten jakamisesta ja onnea sinne loppuraskauteen <3
Mammamimmi
19.2.2017 at 13:49Tutkimusten mukaan hyvin suuri osa naisista reagoi raskausajan hormonimuutoksiin juuri masentumalla. Muistaakseni prosenttiluku oli ensisynnyttäjillä jossain tuolla 10-20 hujakoilla. Kätilöopistoaikoina eräs vanhempi opettaja tokaisi kertoessaan kasvusta vanhemmuuteen, että äidin alakulo ensimmäisen raskauden aikana valmistaa äitiä epävarmuuden sietoon. Seuraavien raskauksien aikana tätä ei enää tule, koska äiti tietää jo silloin mitä tuleman pitää ja osaa varautua myös siihen epävarmuuteen. Opettajasta tämä aika vain leimaa kaikki normaalitkin alakulot poikkeustiloiksi, vaikka se on normaali osa äidiksikasvussa. Sitä (normaaliutta siis) tukee tietty sen yleisyyskin, mutta jokainen tietää itse miten paljon jaksaa.
Itsekin muistan tuon tunteen ensimmäisen kanssa. Opiskelin silloin vielä, mieheni teki pitkiä päiviä eri paikkakunnalla ja minä siis asuin opiskelupaikkakunnalla Turuuus ;). Tunsin oloni todella alakuloiseksi ja se, että koin ettei siihen ollut mitään aihetta, itseasiassa pahensi oloa. Tukiverkosto oli kaukana enkä kehdannut soittaa äidilleni ja puhua asioista, koska pelkäsin hänen huolestuvan. Toisaalta niinä kertoina kun puhuin rakkaiden kanssa, en osannut edes kertoa mikä mieltä painoi, kunhan itkin kasvoni turvoksiin. En oikein muista missä vaiheessa se alkoi helpottamaan. Uskoisin sen olleen toisen kolmanneksen keskimailla, eikä se koskaan enää palanut.
Voimia Sinulle ihana ihminen!
Mona
20.2.2017 at 18:41Sun kokemus ensimmäisen kanssa kuulostaa niin tutulle. Juurikin ympäristö, jossa ei ole perhe lähellä ja se, että tuntuu oudolle olla alakuloinen, kun siihen ei ihan oikeasti ole mitään syytä hämmentää. Mutta tosiaan itsekin kun nyt olen lukenut ja kuunnellut muiden kokemuksia, niin helpottaa jo ihan se tieto, että nämä(kin) tunteet on tosi yleisiä, eikä niiden kanssa ole yksin. Mutta voi tsiisus että on outoa itkeä Eetullekin naama ihan turvoksissa ja sitten perään kertoa, että en kyllä edes tiedä, että mikä mua näin paljon itkettää … Huh, mutta tästä tää ja kasvaa varmasti paljon ihmisenä tämänkin kokemuksen myötä ja sitten vastan kasvua tuleekin, kun vauva saapuu;) Uskon siis ihan täysin siihen, että tarkoitus tälläkin ja valmistaa äitiyteen. :)
Kiitos ihana sinä kommentistasi <3 Olen kiitollinen, että siellä ruudun takana on noin sydämellisiä ihmisiä <3
Anna
20.2.2017 at 17:17Hyvinvointiblogiin kuuluu minusta ehdottomasti tämäkin puoli! Uskallus näyttää, ettei kaikki aina ole kivaa, mutta siitä selvitään. Ihanaa, että jaoit tän meiän kanssa. Nää on niin tärkeitä asioita ja musta on opettavaista lukea juuri sun konkreettisia ajatuksia, miten handlaat pahaa oloa. Itekin lähden ehkä liikaa aina miettimään, mikä tän taustalla on, sen sijaan että uskaltais ottaa tunteen vastaan. Kiitos ja tsemppiä sulle, kaikki tulee menemään niin hyvin. :)
Mona
20.2.2017 at 18:43Kiitos suuresti Anna ihanasta kommentistasi <3 Ja näinhän se on, hyvinvointi on myös välillä niitä huonojakin hetkiä ja niiden läpikäyntiä.
Haleja sinne <3 :)
Ida
25.2.2017 at 13:00Moikka Mona!
Mun piti laittaa sulle kommentti jo sillon ku latasit tän postauksen, mutta ei kertakaikkiaan ole ollut vaan aikaa. Oon seurannu sua Xeniä jo pitkään ja olinkin ensimmäisen kerran raskaana samaan aikaan Xenin kanssa aikoinaan. Mulla raskaus tosin päättyi tuolloin ei niin onnellisesti. Nyt kun olen vihdoin taas raskaana pitkän odottelun jälkeen, oli hauska bongata teidän molempien raskaana-postaukset vähän oman positiivisen testin jälkeen. Itse olen nyt viikolla 17 ja on niin ihana lukea sun postauksia raskaudesta, tuntemuksista ja ajatuksista. Halusin kommentoida juuri tätä postausta koska pystyn samaistumaan (taas kerran).
Olen kuten sinäkin tosi positiivinen ihminen ja olen myös tuntenut masennuksen oudon otteen. En kylläkään nyt raskaudessa. Olen tuntenut tämän “raskautumisprosessin” aikana samanlaista selittämätöntä masennusta. Mikään ei oikeastaan ole huonosti. Aina elämässä on kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista ja tuntui että ajatukseni olivat kyllä ihan balanssissa enkä ollenkaan tuntenut syytä masennukseen. Silti mieli oli jossain mustassa. Teki mieli itkeä. Ihmeellistä tuiskintaa läheisille. Olisi vain tehnyt mieli nukkua mustan yli. Se on jotenkin niin ihmeellistä ja hallitsematonta ettei sitä osaa kuvailla. Toisaalta nyt kun olen raskaana kaikki on poissa. Mikään ei saa minua huonolle mielelle ja olen positiivisempi kuin koskaan. En ole koskaan ollut himoliikkuja ja nyt on vatsan pistäminen saanut kävelylenkitkin hidastumaan matelulenkeiksi. En usko että tämä olotila on juurikaan omissa käsissäni. Nainen on niin ihmeellinen paketti. Syytän kyllä näistä ailahteluista täysin hormoneja. Raskaaksi tuleminen (tai tulemattomuus), imetys, äitiys – kaikki pyörittää eri hormoneja tahtomattamme.
Sanoit ettei asioiden analysoiminen sinua auta vaan on parempi antaa tilaa huonolle ololle ja alakuloisuudelle. Itse tunsin samoin, mutta samalla perehdyin life coachingiin, mind fullnesiin ja muihin johon huomasin muuten sinunkin keskittyvän. Uskon että tutkiskelulla, journalingilla ja positiivisuuteen keskittymisella oli varmasti osansa ettei masennus yltynyt mahdottomuuksiin. Ja uskon että samoin on sinulla. Positive thinking ja tieto siitä ettei tämä olotila tule kestämään kuin hetken auttaa varmasti olemaan tipahtamatta. Olen pahoillani ettet pääse kokemaan samanlaista iloisuus-raskautta kuin minä. Ainoat alkuraskausoireeni oli salamanälkä ja rintojen arkuus. Pahoinvointi ei varmasti vaikuta raskautta ylistävänä kokemuksena. Voi olla että seuraava raskautesi onkin taas ihan toisenlainen ja pääset hymyilemään hölmösti kaikelle ympärilläsi niinkuin minä :) Miten raskauden sitten tunteekaan jää se varmasti mieleen lopuksi elämäksemme. 9kk on pieni pullanmurunen koko elämästämme mutta silti niistä merkityksellisin murunen <3
Kuulisin mielelläni enemmän analysointiasi masentavista ajatuksistasi jos niitä vain on. Ensinnäkin avautuminen auttaa varmasti sinua itseäsi mutta antaa myös ajattelemisen aihetta meille muille ja vertaistukea mitä suurimmissa määrin.
Kiitos että jaksat kirjoitella niin aktiivisesti! On piristys päivään lukea postauksiasi!
Mona
26.2.2017 at 13:39Moikka Ida!!:) Ja kiitos paljon kommentistasi ja omien kokemuksiesi jakamisesta. Ja voi miten ihana kuulla, että vaikeampien aikojen kautta olet nyt tässä siunatussa tilassa <3 :') Olen todella onnellinen puolestasi.
Teiltä saadut ihanat kommentit kyllä kannustaa ehdottomasti kirjoittamaan enemmän myös vaikeammista asioista täällä blogissa, joten varmasti uskallan myöhemmin vielä avata lisää omia ajatuksia.
Toivon kaikkea hyvää loppuraskauteesi ja kiitos vielä, kun jaoit ajatuksiasi <3 :) Haleja<3