#kielihaaste2018

Salla

Moikka Mervi! :) Kiitos kysymyksestäsi. Tässä muutama pointti kielitieteen näkökulmasta:

Kieltä voi oppia monella tavalla, joista ensimmäinen tapa on se, kun lapsi omaksuu ensikielensä kun oppii puhumaan ja oppii hahmottamaan maailmaa ensikielensä kautta. Tällöin oppiminen on kokonaisvaltaista ja kielestä muodostuu lapsen tunnekieli. Ensikieli on lapsen elämänhallinnan väline, se muodostaa lapsen identiteetin, ja hän perustaa koko maailmankuvansa sille. Ensikieli vaikuttaa kaikkiin sen jälkeen opittuihin kieliin ja lapsi hahmottaa tämän jälkeen oppimansa kielet ensikielensä mm. foneemijärjestelmän ja syntaksin kautta.

Toinen tapa oppia on se tapa, jolla kieliä opitaan koulussa. Siinä lapsi oppii kieltä käyttäen apunaan ensikieltään. Esimerkiksi sanoja käännetään lapsen ensikielelle ja rakenteille etsitään vastineita ensikielestä. Kuunnellaan vieraan kielen äänitteitä ja harjoitellaan ääntämistä, missä lapsen ensikieli ja sen foneemijärjestelmä vaikuttavat siihen, miten hän omaksuu opittavaa toista kieltä.

Yksi kielenoppimisen malli, joka pyrkii siihen, että perhetaustaltaan yksikielinen lapsi omaksuu kaksi kieltä, on Kanadasta Suomeen tuotu kielikylpymalli. Malleja on monia erilaisia, mutta olennaisinta siinä on, että kielikylpy alkaa varhain – esimerkiksi jo päiväkodissa – ja kielikylvyn opettajat puhuvat vain kielikylpykieltä. Suomessa vain ruotsinkielisiä tällaisia voi kutsua kielikylvyksi, ja esimerkiksi Ranskalais-suomalainen ja Saksalais-suomalainen koulu kulkevat muilla nimillä. Olennaista mallissa on, että opettaja on natiivipuhuja tai mahdollisimman lähellä sitä. Olennaista on myös se, ettei koodivaihtelua tapahtuisi, eli että lapsi ei vaihda kieltä vaikkapa kesken lauseen. Kielikylvyssä puhutaan vain ja aina ruotsia, ja jos lapsi ei ymmärrä jotain sanaa, hän voi kysyä sitä ja hänelle selitetään sitä ruotsiksi niin kauan, että hän sen ymmärtää.

Lisää kielikylvyn periaatteista esim. Mari Bergrothin Vaasan yliopistolle tekemässä suomenkielisessä raportissa:
https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-617-3.pdf

En halua tässä henkilökohtaisesti ottaa kantaa toisten kasvatusvalintoihin. Kielitieteen näkökulmasta katsottuna en puhuisi itse omalle lapselleni kieltä, joka ei ole äidinkieleni esimerkiksi seuraavista syistä.

Kielitaito ei koskaan ole sama kuin natiivipuhujan, vaikka taso voisikin olla tosi hyvä ja kielenhallinta laajaa. Esimerkiksi itse puhun mieheni kanssa ruotsia kotona, mutta jos saan joskus lapsia, heille puhun äidinkieltäni suomea. Ongelmana siinä, että vanhempi puhuu lapselleen itselleen vierasta kieltä on se, että esimerkiksi sanavarasto jää putteelliseksi. On tutkittu, että pieni altistus, kuten tässä yhden vanhemman puhe, ei välttämättä riitä siihen, että lapsi oppisi vähemmistökielen. Esimerkiksi ulkomailla asuvat suomalaiset ovat huomanneet, että heidän on altistettava lapsiaan suomelle paljon enemmän kuin, mitä arkipuheessa tulee suomea kuultua. Lomat vietetään Suomessa, isovanhempien kanssa skypetellään jne. – ja silti vähemmistökieli jää jollain tasolla aina valtakielen jalkoihin. Valtakieli dominoi.

Jos vanhempi puhuu lapselleen kieltä, joka ei ole hänen oma tunnekielensä, siitä saattaa silti tulla lapsen tunnekieli. Näin lapsella ja vanhemmalla ei olisi yhteistä tunnekieltä, mikä rajoittaa huomattavasti tunteiden ilmaisua. Sosiolingvistisestä näkökulmasta ensisijaista lapsen ja vanhemman suhteessa on tunneyhteys, missä kieli on kaiken ajattelun ja hahmottamisen väline. Sen takia puhuisin itse lapselleni äidinkieltäni. Esimerkkinä voisin vielä mainita, että äitini on ranskan ja englannin opettaja ja hallitsee nämä kielet hyvin – muttei kuitenkaan ole puhunut minulle ranskaa tai englantia ollessani lapsi. Olemme kyllä viettäneet kesällä lomia ranskalaisessa ja englantilaisessa ystäväperheessä, missä olen näitä kieliä kuullut. Olen kuitenkin opetellut ranskan ja englannin ihan perinteisin metodein koulussa.

Hyvä tapa saada lapsi omaksumaan toinen kieli on laittaa hänet kielikylpyyn tai vastaavaan kieliopetukseen. Esimerkiksi Helsingissä on paljon englanninkielisiä päiväkoteja, joissa lapsi altistuu englannin kielelle arjessaan. Lapsen siirtyessä kouluun kannattaa ottaa huomioon vähemmistökielen tukeminen, ja laittaa lapsi esimerkiksi koululuokalle, jossa osa opetuksesta on englanniksi ja/tai järjestää hänelle harrastuksia natiivipuhujien kanssa.

Siitä, että oikein toteutetusta kaksikielisyydestä on hyötyä, on kyllä tutkimustuloksia. Eli kun kriteerit kaksikielisyyteen täyttyvät, lapsi pystyy hahmottamaan maailmaa ja muita kieliä laajemmin juuri siksi, että hän hallitsee kahden kielen foneemijärjestelmän ja syntaksin.

Siinä tapauksessa, että olet esimerkiksi asunut englanninkielisessä maassa lapsena useita vuosia ja käytät englantia natiivipuhujien kanssa päivittäin, tilanne voi kyllä olla eri. Olennaista ehkä tässä on se tunnekieliaspekti. Myös tietty yksikielisyys on tärkeää pienille lapsille. Eli, että tietyn ihmisen kanssa puhutaan aina samaa kieltä, eikä sitä vaihdeta esimerkiksi eri asiasta puhuttaessa tai kesken lauseen. Yleensä lapsi puhuu valtakieltä vanhemmalleen, joka puhuu tälle vähemmistökieltä. Tällaisessa tilanteessa siis vaikkapa englannin kieltä lapselleen puhuvan vanhemman on puhuttava aina loogisesti lapselleen englantia, vaikka lapsi kysyisi ja vastaisi suomeksi.

Summa summarum, tärkeintä kielenoppimisessa on, että lapsi omaksuu ensikielensä hyvin, koska sen pohjalta hän oppii kaiken muun. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tässä esimerkiksi lapselle lukeminen (satukirjat, kaunokirjallisuus yms.) on hyvä tapa kehittää lapsen ensikielen taitoja ja sanavarastoa. Jos englannin kielen haluaa opettaa lapselle jo varhain, hyviä englanninkielisiä päiväkoteja on runsaasti tarjolla.

Toivottavasti vastaukseni vastasi kysymykseesi ja jos tulee vielä kysyttävää, vastaan mielelläni ja linkkaan tutkimuksia aiheesta! :) Aurinkoista perjantaita!

Salla