Olen jo pitkään miettinyt yksinäisyyttä. Olen miettinyt sitä, että kaikilla ei ole ympärillä ihmisiä, ei välttämättä ystäviä tai edes perhettä. Yksinäisyys on tunne, jota en ole itse kunnolla tuntenut koskaan. Pienestä asti olen ollut sosiaalinen ja tomera. En koskaan ole pelännyt tutustua uusiin ihmisiin tai jännittänyt jutella vieraiden ihmisten kanssa. Toki työhaastattelussa vatsa on heittänyt kärrynpyörää ja koulussa esitystä pitäessä posket ovat helahtaneet tomaatin punaisiksi, mutta ne ovat olleet hyvälaatuista jännittämistä.
Nautin ihmisten läsnäolosta ja sosiaalisuudesta, mutta siitä huolimatta huomaan vuosi vuodelta tarvitsevani enemmän omaa aikaa. Tahdon välillä olla ihan yksin. En yksinäinen, mutta hetken täysin yksin. Mediassa nousee aina säännöllisesti esiin erilaisia trendejä persoonallisuuksista ja erilaisista selityksistä käytöksille. Erityisherkkä lienee tämän kauden trendi. Ja kappas – sen kuvaukset uppoavat meikäläiseen, kuin oikeinmerkki kympin tytön kokeisiin.
Olin sitten erityisherkkä tai intuitiivinen empaatikko, niin olen monesti kärsinyt siitä, että haluan olla yksin. Käsittelin asiaa pitkään myös taideterapeutin kanssa. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että halusin olla yksin. Koin, että olen hirveä ihminen, jos en aina jaksa kuunnella muita tai jaksa lähteä ystävien kanssa ulos. Määrittelin itseni sen perusteella miten paljon olen muiden ihmisten lähellä. Empaattisena impotenttina (niin kuin Eetulla on tapana kutsua) olen kuitenkin, kiitos taideterapian ja meditoinnin, oppinut ymmärtämään, että oman ajan vaatiminen ei tee minusta huonompaa ihmistä. Meillä jokaisella on oikeus olla yksin ja on myös ok haluta välillä olla sanan väärässä merkityksessä yksinäinen. Se ei tarkoita, etteikö olisi kiitollinen kaikista rakkaista ihmisistä ympärillä. Se, että haluaa olla välillä yksin ei tarkoita, etteikö arvostaisi ihmisiä ympärillä. Se, että haluaa joskus olla yksin ei myöskään loukkaa tai satuta ketään, joka kokeaa oikeaa yksinäisyyttä. Näiden asioiden sisäistämisessä on mennyt pitkään.
Nyt tiedostan paremmin oman tarpeeni olla yksin. Tiedän, että voin olla hyvä puoliso ja ystävä, vaikka tarvitsen omaa aikaa. Tiedän myös sen, että kun kunnioitan omaa tarvettani olla yksin ja annan itselleni tarvitsemani ajan, pystyn olemaan entistäkin enemmän läsnä muiden elämässä. Elämän perussitaatteja lieneekin “Rakasta ensin itseäsi, jotta voit rakastaa muita.“
Minun elämäni tarvitsee annoksen yksinäisyyttä, eikä se ei tee minusta muita huonompaa. Se ei ole merkki kiittämättömyydestä. Minua hetkittäinen yksinäisyys vahvistaa. Kun sallin itselleni yhden oman hetken pystyn jakamaan sen tuoman energian kaksinkertaisena läheisilleni.
Luulin, että ympärilläni olevien ihmisten olisi vaikea hyväksyä sitä, etten aina ole valmis olemaan läsnä, mutta ainut joka sitä ei ensin hyväksynyt olin minä itse.
Is it ok to want to be lonely sometimes? It took me a long time to allow myself to be lonely and understand that it does not hurt anyone´s feeling to do so. Of course we need to be aware that loneliness in its original meaning is something that we do not want anyone to feel reluctantly, but when it comes to voluntary loneliness the things might be different. When I get older I more often find my self “craving” for my own time. I have learned that I do not take anything from others if I do not meet my friends or have no energy to listen others. Its quite the opposite. I need my own time to be able to give more to others. As said “You first need to love yourself to be able to love others”.